Hänen pyhyytensä paavi Benedictus XVI:n viesti paastonajalle 2009

 
Rakkaat veljet ja sisaret!

Paastoajan alkaessa, kun elämme intensiivisemmän hengellisen harjoituksen aikaa, liturgia asettaa taas eteemme kolme katumusharjoitusta, jotka ovat tärkeät raamatullisessa ja kristillisessä traditiossa - rukouksen, almujen antamisen, paastoamisen - valmistaakseen meitä viettämään paremmin pääsiäistä ja siten kokemaan Jumalan voiman, joka ”karkottaa rikokset, pesee pois synnit, antaa langenneille takaisin viattomuuden, tuo murheellisille ilon, karkottaa vihan, luo yksimielisyyden ja murtaa pahan vallat” (Pääsiäisen ylistys). Tämän vuoden paastoviestissä haluan keskittyä erityisesti paastoamisen arvoon ja merkitykseen. Todellakin, paastonaika muistuttaa meitä Herran neljänkymmenen päivän paastosta autiomaassa, paastosta, johon hän ryhtyi ennen astumistaan julkiseen toimintaansa. Evankeliumi kertoo: ”Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä” (Matt. 4: 1-2). Niin kuin Mooses, joka paastosi ennen kuin sai lain taulut (2. Moos. 34:28), ja kuten Eliaan paasto ennen Jumalan tapaamista Hoorebin vuorella (vrt. 1. Kun. 19:8), samoin Jeesus valmistautui rukoillen ja paastoten tehtävään, joka odotti häntä ja jonka alkuun kuului vakava taistelu kiusaajan kanssa.
Me voimme ihmetellä, mikä arvo ja merkitys meille kristityille on sillä, että kiellämme itseltämme jotain, mikä itsessään on hyvää ja hyödyllistä hyvinvoinnillemme. Pyhät kirjoitukset ja koko kristillinen traditio opettaa, että paasto on suuri apu synnin välttämisessä ja kaiken sen välttämisessä, mikä johtaa syntiin. Siksi pelastushistoria on täynnä paastoamiseen kutsuvia tapahtumia. Raamatun alkulehdillä Herra käskee ihmistä pysymään erossa kielletystä hedelmästä: ”Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma” (1. Moos. 2:16-17). Pyhä Basileios kommentoi jumalallista käskyä ja sanoo ”paasto säädettiin paratiisissa” ja ”ensimmäinen käsky tässä mielessä annettiin Aadamille”. Basileios tekee johtopäätöksen: ”’Älä syö’ on paastoamisen ja kieltäytymisen käsky” (vrt. Sermo de jejunio: PG 31, 163,98). Koska meitä kaikkia painaa synti ja sen seuraukset, paastoa suositellaan meille välineeksi ystävyyden palauttamiseen Jumalan kanssa. Niin oli Esran tapauksessa, hänen joka valmistautuessaan matkalle pakkosiirtolaisuudesta takaisin Pyhään maahan kutsui kokoontunutta kansanjoukkoa paastoamaan ja ”nöyrtymään Jumalan edessä” (Esra 8:21). Kaikkivaltias kuuli heidän rukouksensa ja vakuutti heille suopeuttaan ja varjelustaan. Samalla tavalla kansa Ninivessä vastasi Joonan kutsuun kääntyä ja julisti paaston merkkinä vilpittömyydestään sanoen: ”Ehkä Jumala silloin luopuu aikomuksestaan, leppyy ja antaa hehkuvan vihansa laantua, ja me pelastumme” (Joona 3:9). Jumala näki heidän hellittämättömyytensä ja säästi heidät.
Uudessa testamentissa Jeesus valaisee paaston syvällisen perusteen tuomitessaan fariseusten suhtautumistavan, kun he pikkutarkasti noudattivat lakia mutta heidän sydämensä oli kaukana Jumalasta. Todellinen paasto, niin kuin jumalallinen Opettaja toistaa muussa yhteydessä, on taivaallisen Isän tahdon tekemistä, hänen joka ”näkee salassa ja palkitsee sinut” (vrt. Matt. 6:18). Hän itse näyttää esimerkkiä vastatessaan Saatanalle vietettyään neljäkymmentä päivää autiomaassa ”ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta” (Matt. 4:4). Todellinen paasto on siten suunnattu ”todellisen ruoan” syömiseen, joka on Isän tahdon tekemistä (vrt. Joh. 4:34). Jos siis Aadam ei totellut Herran käskyä ”sinä et saa syödä hyvän ja pahan tiedon puusta”, uskovan tarkoituksena on paastoamalla alistaa itsensä nöyrästi Jumalan alaisuuteen, luottaen hänen hyvyyteensä ja armoonsa.
Paastoaminen on käytössä ensimmäisessä kristillisessä seurakunnassa (vrt. Apt. 13:3; 14:22; 27:21; 2. Kor. 6:5). Myös kirkkoisät puhuvat paastoamisen voimasta synnin hillitsemiseksi, erityisesti ”vanhan Aadamin” himojen, ja siitä, että paasto avaa uskovan sydämessä polun Jumalan luokse. Lisäksi paasto on teko, jota kaikkien aikojen pyhät käsittelevät ja suosittelevat jatkuvasti. Pyhä Petrus Chrysologus kirjoittaa: ”Paasto on rukouksen sielu, armo on paastoamisen elinhermo. Niinpä jos rukoilet, paastoa; jos paastoat, osoita armeliaisuutta; jos haluat pyyntösi tulevan kuulluksi, kuule toisten pyynnöt. Jos et sulje korviasi muilta, avaat Jumalan korvan kuulemaan itseäsi” (Sermo 43: PL 52, 320. 322).
Omana aikanamme paastoaminen näyttää menettäneen jotakin hengellisestä merkityksestään ja on muuttunut ruumiista huolenpitämisen terapeuttiseksi arvoksi kulttuurissa, jota leimaa aineellisen hyvinvoinnin etsiminen. Paasto luonnollisesti hyödyttää ruumiillista hyvinvointia, mutta uskoville se on ennen kaikkea ”terapiaa”, joka parantaa kaikesta, mikä estää heitä tekemästä Jumalan tahtoa. Apostolisessa konstituutiossa Paenitemini vuodelta 1966 Jumalan palvelija Paavali VI näki tarpeen esittää paastoamisen kuuluvan jokaisen kristityn kutsumukseen ”ei enää elää itselleen vaan hänelle, joka rakastaa jokaista ja antoi itsensä kaikkien puolesta ...hän myös on elänyt veljiensä puolesta (vrt. Ch. I). Paastonaika voisi olla otollinen aika jälleen esittää mainitussa apostolisessa konstituutiossa annetut normit, niin että tämän kauan käytössä olleen tavan aito ja pysyvä merkitys löydettäisiin uudelleen ja jotta se siten auttaisi meitä kuolettamaan itsekkyyttämme ja avaamaan sydämemme rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme. Tämä on ensimmäinen ja suurin lain käskyistä ja koko evankeliumin yhteenveto (vrt. Matt. 22:34-40).
Uskollinen tapa paastota on apu silmiemme avaamiseen sille tilanteelle, jossa monet veljemme ja sisaremme elävät. Ensimmäisessä kirjeessään pyhä Johannes kehottaa: ”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1. Joh. 3:17). Vapaaehtoinen paasto auttaa meitä kasvamaan laupiaan samarialaisen hengessä, hänen, joka laskeutuu maahan ja menee auttamaan kärsivää veljeään (vrt. kiertokirje Deus caritas est, 15). Ryhtymällä vapaasti itsekieltymystä vaativaan tekoon toisen ihmisen tähden me ilmaisemme sen, että puutteessa oleva veljemme tai sisaremme ei ole meille vieras. Juuri pitääksemme voimassa tämän ystävällisen ja huomaavaisen suhtautumisen veljiämme ja sisariamme kohtaan rohkaisen seurakuntia ja kaikkia muita yhteisöjä tehostamaan paastonajalla yksityistä ja yhteisöllistä paastoamista, johon liittyy Jumalan sanan lukeminen, rukous ja almujen antaminen. Alusta alkaen tämä on ollut kristillisen yhteisön tuntomerkki, yhteisön, jossa on kerätty kolehteja (2. Kor. 8-9; Room. 15:25-27) ja jossa uskovia on kutsuttu antamaan köyhille se, mikä on paaston takia siirretty syrjään (Didascalia Ap., V, 20, 18). Tämä käytäntö tulisi elvyttää ja siihen rohkaista jälleen meidän aikanamme, erityisesti liturgisena paaston aikana.
Tähän mennessä sanomani perusteella näyttää aivan selvältä, että paasto merkitsee tärkeää askeettisuuden tapaa, hengellistä asetta taistelussa, jossa vastustamme kaikkea mahdollista väärin suuntautunutta kiintymystä omaa itseämme kohtaan. Vapaasti valittu irrottautuminen ruoan ja muun aineellisen hyvän tuomasta nautinnosta auttaa Kristuksen opetuslapsia kontrolloimaan luonnon mielihaluja, luonnon, jota on heikentänyt perisynti, jonka kielteiset seuraukset vaikuttavat koko ihmispersoonaan. Hyvin osuvasti vanha liturgiaan kuuluva paastohymni kehottaa: ”Utamur ergo parcius, / verbis cibis et potibus, / somno, iocis et arctius / perstemus in custodia. - Käyttäkäämme säästeliäästi sanoja, ruokaa ja juomaa, unta ja huvituksia. Olkaamme valppaampia aistiemme hallitsemisessa.”
Rakkaat veljet ja sisaret, on hyvä nähdä, kuinka paaston lopullinen päämäärä on auttaa jokaista meistä, kuten Jumalan palvelija paavi Johannes Paavali II kirjoitti, antamaan itsemme kokonaan lahjana Jumalalle (vrt. kiertokirje Veritatis splendor, 21). Käyttäköön sen tähden jokainen perhe ja kristillinen yhteisö hyvin tämän paastonajan pannakseen syrjään kaiken, mikä häiritsee henkeä, ja kasvaakseen kaikessa siinä, mikä ravitsee sielua, saadakseen sen rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Ajattelen erityisesti suurempaa sitoutumista rukoukseen, lectio divinaan, parannuksen sakramentin käyttämiseen ja aktiiviseen eukaristiaan osallistumiseen, erityisesti pyhässä sunnuntain messussa. Käykäämme tällä tavalla sisäisesti valmistautuneina katumuksen hengessä paastoon. Seuratkoon ja tukekoon meitä autuas Neitsyt Maria, causa nostrae laetitiae (ilomme lähde), pyrkiessämme vapauttamaan sydämemme synnin orjuudesta, tehden sen yhä enemmän ”Jumalan eläväksi tabernaakkeliksi”. Näiden toivotusten kanssa ja vakuuttaen rukoilevani jokaiselle uskovalle ja kirkolliselle yhteisölle rikasta vaellusta paaston halki annan sydämestäni teille kaikille apostolisen siunaukseni.
 Vatikaanissa, 11. päivänä joulukuuta 2008

 
paavi Benedictus XVI