Franciscus: profeetta on aina toivon ihminen

Tosi profeetta kykenee itkemään kansan tähden, joka ei kuuntele häntä. Huhtikuun 17. päivän aamumessussa Santa Martan vierastalossa Vatikaanissa paavi Franciscus puhui pyhästä Stefanuksesta ja sanoi, että kirkko ”tarvitsee, että me kaikki olemme profeettoja”, vahvistaaksemme kuulumistamme Jumalalle.

”Te sydämeltänne ja korviltanne ympärileikkaamattomat! Vastustatte aina Pyhää henkeä! Ette ole johdonmukaisia sen elämän suhteen, jossa juurenne ovat!” Stefanus, kirkon ensimmäinen marttyyri, syytti näin kansaa, sen vanhimpia ja kirjanoppineita, jotka olivat vieneet hänet Suuren neuvoston eteen. Heidän sydämensä oli sulkeutunut, he eivät halunneet kuunnella häntä, eivätkä he enää muistaneet Israelin historiaa. Saarnassaan paavi Franciscus käsitteli Apostolien tekojen kertomaa Stefanuksen kohtaloa.

Vainoa totuuden takia

Aikaisemmatkin profeetat olivat joutuneet oman kansansa vainoamiksi, ja nyt myös nämä kansan vanhimmat ja kirjanoppineet, ”sydämessään raivostuneet”, ryntäsivät yhdessä Stefanusta vastaan, ”raahasivat hänet ulos kaupungista ja ryhtyivät kivittämään häntä”. Paavi selitti: ”Kun profeetta pääsee totuuteen ja koskettaa sydäntä, sydän joko aukenee tai kivettyy, jolloin kertyy vihaa ja vainoa.” ”Näin päättyy profeetan elämä.”

Tosi profeetta itkee kansan tähden

Epämukavaa totuutta ei useinkaan ole kiva kuulla, ja Franciscus sanoikin, että ”profeetat ovat aina kohdanneet vainoa sen tähden, että he ovat sanoneet totuuden”.

Mutta mikä on testi sille, että profeetta, joka puhuu kovin sanoin, puhuu myös totta? Kun tämä profeetta kykenee ei ainoastaan puhumaan vaan myös itkemään kansan tähden, joka on hylännyt totuuden. Jeesuskin käyttää ajoittain kovia sanoja – ”paha ja uskoton sukupolvi” sanoo hän esimerkiksi –, mutta toisaalta hän itki Jerusalemin tähden. Tämä on testi. Tosi profeetta on hän, joka kykenee itkemään kansansa tähden ja myös sanomaan kovia asioita, kun hänen täytyy niitä sanoa. Hän ei ole laimea, vaan hän on aina suora.

Ei ainoastaan nuhdella vaan avata toivolle

Tosi profeetta ei kuitenkaan ole ”epäonnen profeetta” – Franciscus tarkensi –, vaan tosi profeetta on toivon profeetta:

Avata ovia, parantaa juuria, parantaa kuuluminen Jumalan kansaan, jotta voitaisiin taas kulkea eteenpäin. Hän ei ole viraltaan nuhtelija… Ei, vaan hän on toivon ihminen. Hän nuhtelee kyllä, kun se on välttämätöntä, ja avaa ovia toivon horisontissa. Mutta jos tosi profeetta hoitaa tehtävänsä hyvin, hän panee alttiiksi oman nahkansa.

Kirkko tarvitsee profetian palvelusta

Niin Stefanus kuolee Saulin silmien alla, siksi että hän oli ollut johdonmukainen totuuden suhteen. Paavi lainasi varhaista kirkkoisää, jonka mukaan ”marttyyrien veri on kristittyjen siemen”.

Kirkko tarvitsee profeettoja. Sanon vielä enemmän: kirkko tarvitsee, että me kaikki olemme profeettoja. Ei kriitikkoja, tämä on toinen asia. Oma asiansa on sellainen kriittinen tuomari, jota ei miellytä mikään, ei yhtikäs mikään: ”Ei, tämä ei sovi, ei sovi, ei käy, tämä ei käy, vaan sen täytyy olla näin…” Tämä ei ole profeetta. Profeetta on hän, joka rukoilee, katsoo Jumalaan, katsoo kansaansa, tuntee tuskaa, kun kansa on väärässä, itkee – hän kykenee itkemään kansan tähden –, mutta hän kykenee myös panemaan oman nahkansa alttiiksi sanoakseen totuuden.

Lopuksi paavi toivoi, ettei kirkolta koskaan puuttuisi tätä profetian palvelusta, jotta se voisi aina kulkea eteenpäin.