Johannes XXIII ja Johannes Paavali II eivät hävenneet koskettaa Kristuksen haavoja
(27.4) Pietarintorin puomit avattiin aamulla klo 5, jolloin tori alkoi välittömästi
täyttyä.Sateesta huolimatta satoja nuoria oli viettänyt yönsä ulkona Pietarinkirkon
läheisyydessä varmistaakseen paikan torilla. Huhtikuun 27. sunnuntai, Jumalan Laupeuden
sunnuntai jäi kirkon historiaan , kun paavi Franciscus kanonisoi kaksi edeltäjäänsä,
Johannes XXIII:n ja Johannes Paavali II:n. Messun toimitukseen osallistui myös emerituspaavi
Benedictus XVI, jonka yleisö vastaanotti lämpimin suosionosoituksin. "Tämän
sunnuntain, minkä Johannes Paavali II halusi omistaa Jumalan laupeudelle, keskipisteenä
ovat ylösnousseen Jeesuksen haavat", aloitti paavi Franciscus saarnan. "Hän oli näyttänyt
niitä ilmestyessään apostoleille jo samana iltana, kun hän oli noussut kuolleista.
Mutta sinä iltana puuttui Tuomas, ja kun muut kertoivat nähneensä Herran, hän vastasi,
en usko.Jos en itse näe ja koske haavoja. Kahdeksan päivää myöhemminJeesus ilmestyi
uudelleen heidän keskelleen, siellä oli myös Tuomas. Hän kääntyi Tuomaan puoleen ja
kehotti tätä koskettamaan haavojaan. Vasta silloin tämä polvistui Jeesuksen eteen
ja lausui:Minun Herrani ja Jumalani(Joh.20,28). Jeesuksen haavat ovat häpeäksi
uskolle, mutta ne ovat myös uskon totuus. Siksi haavat ylösnousseen Kristuksen ruumiista
eivät häviä, koska ne ovat pysyvä merkki Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Ne ovat
välttämättömiä jotta uskoisimme Jumalaan. Ei, jotta uskoisimme Jumalan olemassaoloon,
vaan jotta uskoisimme, että Jumala on rakkaus, laupeus ja uskollisuus. Johannes XXIII:lla
ja Johannes Paavali II:lla oli rohkeutta katsoa Jeesuksen haavoja, koskettaa naulan
jälkiä hänen käsissään ja lävistettyä kylkeä. He eivät hävenneet Kristuksen lihaa,
he eivät hävenneet hänen ristiään, koska he näkivät jokaisessa kärsivässä ihmisessä
Jeesuksen. He todistivat kirkolle ja maailmalle Jumalan hyvyyttä ja laupeutta. He
olivat XX:en vuosisadan pappeja, piispoja ja paaveja. He olivat tunteneet murhenäytelmät,
mutta ne eivät lannistaneet heitä. Heidän vahvuutensa oli Jumala, usko Jeesukseen
Kristukseen,Vapahtajaan ja historian Herraan. Meidän ei tule unohtaa, että nimenomaan
pyhimykset vievät kirkkoa eteenpäin ja antavat sen kasvaa. Kutsuessaan koko
kirkolliskokouksen Johannes XXIII totteli nöyrästi Pyhää Henkeä, hän antoi johdattaa
itseään ja samanaikaisesti hän paimensi kirkkoa. Tämä oli hänen suuri palvelunsa kirkolle,paavi,
joka oli kuuliainen Pyhälle Hengelle. Johannes Paavali II oli perheen paavi. Kerran
hän itse mainitsi haluavansa, että hänet muistettaisiin perheen paavina.
Nämä molemmat opettavat meitä olemaan häpeämättä Kristuksen haavoja ja syventymään
Jumalan laupeuden salaisuuteen, Hän antaa aina toivoa ja anteeksi, sillä Hän rakastaa
meitä".