Mitä paavillinen asiakirja Ecclesia in Medio Oriente haluaa sanoa eurooppalaisille?
Kirkko ja Eurooppa - yleiskuva
Benedictus XVI:en moniulotteinen apostolinen
matka Libanoniin (syysk.14-16 2012) oli erityinen tilaisuus eri kulttuurien, traditioiden,
uskontunnusten ja uskontojen väliselle kohtaamiselle ja vuorovaikutukselle. Yksi sen
lukuisista tuloksista on paavin ojentama asiakirja paikalliselle kirkolle. Apostolinen
asiakirja Ecclesia in Medio Oriente yrittää sovittaa yhteen lukuisia monimutkaisia,
historiallisia ja uskonnollisia tapahtumaketjuja, tälle alueelle keskittyy ongelmia,
mitkä koskevat koko tämänhetkistä maailmaa, Eurooppa mukaanlukien. Lähi-Idässä on
syntynyt kolme suurta monoteistista uskontoa. Se on koko ihmiskunnalle, ja erityisesti
meille kristityille, Jeesus nasaretilaisen synnyinmaa. Puhuessaan Lähi-Idän kirkolle,
ehkä Pyhä Isä haluaa saada ajattelemaan myös Vanhan Mantereen asukkaat?
Paavillista
asiakirjaa voi lukea ja analysoida erilaisista näkökulmista ja asiayhteyksistä.Mutta
hallitsevana on kiireinen kehotus, lähes vaatimus, dialogiin, mikä Lähi-Idän yheydessä
saa poikkeukselliset mittasuhteet. Siellä kohtaavat näkyvästi kolme monoteistista
uskontoa. Alueella voi kuulla erityisen selvästi jakautuneen kristinuskon eri haarojen
kohottamat rukoukset. Siellä toimitetaan myös Idän katolisten kirkkojen liturgiat
eri riituksilla, kirkkojen mitkä ovat yhteydessä Pyhän Pietarin seuraajaan ja mitkä
ovat säilyttäneet vuosisatoja vanhat traditionsa ja erityisyytensä. Joten dialogia
varten on olemassa lukuisia mahdollisuuksia. Mutta kuinka vaikeaa onkaan aloittaa
se ja jatkaa sitä. Kuinka vakavia puuttuvan dialogin seuraukset ovatkaan. Siitä on
todistuksena alueen tuskallinen, usein veren tahrima historia. Siihen on kirjoitettu
äskettäisen aikakauden, viime vuosien, kuukausien ja päivien tapahtumat, mitkä liittyvät
islamin sisäisiin jakautumisiin, uskonnollisen fundamentalismin hyväksikäyttöön poliittisista
syistä, terrorismiin, huumekauppaan ja eri mantereiden valtioiden poliittiseen ja
taloudelliseen hyötyyn.
Puhuessaan uskontojen välisestä dialogista paavi
haluaa korostaa, että Lähi-Idässä sitä eivät sanele poliittiset tai sosiaaliset pragmaattiset
mielipiteet, vaan se rakentuu ennen kaikkea uskoon liittyvien teologisten perusteiden
pohjalle. Vasta silloin usko saa ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan läsnäolosta, hänen
tarjoamastaan rakkaudesta ja hyvyydestä. Näinollen usko, riippumatta siitä, mihin
uskontoon kuuluu, saa ihmiset avautumaan hyvään ja totuuteen, sekä omaksumaan ne,
vaikka uskookin eri lailla.
Euroopassa keskustellaan paljon dialogista. Puhutaan
myös paljon vapaudesta kaikkine aspekteineen, liittyyhän dialogi jakautumattomasti
vapauteen. Ja ehkä juuri uuden paavillisen asiakirjan valossa eurooppalaisten tulisi
jälleen kerran kysyä, mitä tarkoittavat vapaus ja dialogi. Lähi-Idässä ei ainoastaan
puutu jatkuvasti rauha ja vakaus, vaan Kristukseen uskovien alkeellisimmat elinolosuhteet
ovat myös jatkuvasti uhanalaisina, siitä huolimatta kristittyjen identtiteetti on
pysynyt vahvana, vaikka ovatkin vähemmistö ja vainojen ja diskriminoinnin kohteena.
Uskon johdosta, mikä ei ainoastaan luo perusteita teologiselle keskustelulle, vaan
ennen kaikkea antaa elinvoimaa monikulttuurillisessa yhteisössä, kristittyjen vaatimuksiin
dialogin ja vapauden puolesta näyttää olevan vahvat perusteet.
Tällaisissa
olosuhteissa paavi pyytää uskonvapauden kunnioittamista ja väkivallan, diskriminoinnin
ja vihan lopettamista. Hän muistuttaa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen opetuksesta
ja kirjoittaa, että uskonvapaus on kaikkien vapauksien huippu. Se on pyhä ja loukkaamaton
oikeus, mitä voi harjoittaa sekä henkilökohtaisella, että yhteiskunnallisella tasolla.
Uskonnossa ja uskon ilmauksissa on vapaus seurata omantunnon ääntä, mikä antaa vapauden
valita sen uskonnon , minkä joku tuntee oikeaksi ja mahdollisuuden ilmaista julkisesti
omaa uskoaan. Kaikilla on oltava mahdollisuus ilmaista julkisesti omaa uskontoaan
ja asettaa näytteille sen symboolit vaarantamatta henkeään ja henkilökohtaista vapauttaan.
Ehkä tämä on yksi niitä ajatuksia, joita Benedictus XVI haluaa antaa ajateltavaksi
Euroopalle, koska se paradoksaalisesti vapauden, uudenaikaisuuden ja korrektin poliitikan
nimissä yrittää jatkuvasti tarjota eräänlaista antikristillistä mallia ja loitontua
uskonnollisilta juuriltaan, mille se on perustettu. Ehkä Euroopassa luullaan, että
ilman uskoa ja teologisia perusteita pystytään rakentamaan pysyvää dialogia, rauhaa
ja hyvinvointia. Voimme luonnollisesti kuvitella tätä mannerta sellaiseksi, missä
kirkot on muutettu taidegallerioiksi ja voimistelusaleiksi, missä ristejä ei näy julkisuudessa,
ilman avioliittoja ja perhettä puolustavia vanhanaikaisia arvoja ja kaiken tämän keskellä
kourallinen kristittyjä, jotka piiloutuvat maailmalta jonnekin moderniin katakombiin.
Mahtaako se enää olla manner, missä ihminen kypsyy täydellisyyteensä? Lieneekö se
enää Eurooppa?